Ei oo mitään muuta kun tää, ei oo mitään muuta kun me<3

Näin yksin valvotun yön jälkeen, mä mietin että miten oon tähän joutunut? Oikeastaan mä tiesin näin käyvän. Raskausaikana kun ajattelin tulevaa mä ajattelin mua ja vauvaa, en miestä siihen. Aina välillä mun piti muistutella itseäni, että onhan mulla mies, lapseni isä. Jotenkin mä varmaan alitajuisesti tiesin, että siitä ihmisestä ei ole tähän. Koko raskausajan mä olin oikeastaan yksin. Ja mä olin tosi yksinäinen, onneksi mulla oli netin kautta ystäviä jotka oli samassa elämäntilanteessa. Ja siinä vaiheessa mä vasta tajusin kuinka yksin olin, kun mun paras ystävä se kenelle kerroin kaikki asiat oli ainoastaan mun oma mummo. Tää mun mies huiteli päivät ja yöt muualla, mun seura ei kelvannut. Baarissa oli vissiin niin mukavaa. Mä jotenkin salaa toivoin, että tää kaikki paska muuttuu sitten kun lapsi syntyy. Ei, ei muuttunut. Mikään ei muuttunut. Raskausaikana oikeastaan vaan paheni. Muut naiset alko olee viehättävämpiä kun mä, olin turvonnut pallo. Valehtelu, pettämiset, mun itsetunnon alentaminen ja kaikki muu alko. Mä siedin koska tiesin, että muuten tuun jäämään yksin. Lapsi synty, sama jatku. Olin yksin kotona huutavan lapsen kanssa. Toinen meni omia menojaan ja piti hauskaa. Naisia vissiin riitti, tai näin mä ajattelin, koska toinen oli vielä niin idiootti että jätti facebookin auki. Ei sais lukea toisten viestejä, mut se houkutus oli niin suuri, varsinkin kun mulla ei ollut muuta. Mä olin kaiket päivät yksin Olivian kanssa kotona, pakko oli keksiä jotain viihdettä. No mä luin, ja se pettymys oli joka kerta yhtä suuri. Mä olin niin pettynyt siihen ihmiseen, sen ihmisen piti olla se joka on aina tässä. Mut se ihminen ei oikeesti ees halunnut meitä, mua ja vauvaa. Se halus mielummin muita. Mä hoidin yksin yötä päivää vauvaa ja toinen rellesti. Silti mä elätin toiveita täydellisestä perheestä. Mä toivoin et vielä joku päivä, se toinen tulee töistä kotiin, ja on tajunnut kaiken. Että me kelvataan sille. Ei kelvattu ei, joka päivä jäin yksin kotiin itkien. Itkien väsymystä, yksinäisyyttä ja sitä että me ei oikeesti kelvattu sille ihmiselle joka oli meille maailman tärkein. Muut meni meidän edelle. Mä en tajua miten toinen pystyy vaan tulla ja mennä. Ja jos oikeesti rakastaa miten pystyy tehdä noin? Katsoa toisen itkuisiin silmiin ja tietää mistä tämä kaikki johtuu, ja silti jatkaa samaa. Ei edes tuo pieni tyttö saanut mitään parannusta aikaiseksi. 

Onneksi, mun ystävä tuli käymään kylässä. Ja näki tän kaiken, se sano mulle et mun ei tarvii kestää tämmöstä. Että mä pärjään paremmin ilman tätä kaikkea. Luojan kiitos mun ystävä tako järkeä mun päähän, koska muuten mä olisin vieläkin samassa suhteessa. En mä olis päässy siitä omin avuin irti. Ja onneksi mulla oli myös muita ystäviä, jotka tuki ja auttoi vaikeina aikoina. Silloin kun Olivia oli kipeä, ja mä en tajunnut mitä se itkee. Kannoin itkevää lasta yötä päivää sylissä, ja itkin itsekkin. Mä olin niin väsynyt, en tienny enää mitä teen. En muistanut enää edes omaa nimeäni. Silloin onneksi mulla oli niitä ystäviä jotka jäi avuksi. 

Välillä mä mietin miten toinen pystyy jättämään perheensä. Monesti eron jälkeen oon pyytänyt apua, soittanut itkien ja toinen ei auta. Mun olis pitäny tietää vkoa aikasemmin, että nyt en vaan jaksa. Mulla oli onneks turvana aina nro mihin soitan, jos en enää vaan jaksa. Monesti nro oli valmiina jo puhelimen näytöllä, mutta ikinä en soittanut. Se sai mut aina jaksamaan, se tieto että viime hädässä mä saan apua. 

Välillä mä vieläkin mietin, että miten jotkut ihmiset vaan pystyy. Kohtelemaan rakastaan noin. Ja vielä valehtelemaan päin naamaan. Mä olisin vielä kaiken tän jälkeen antanut anteeksi, jos toinen olisi vaan pyytänyt. Onneksi edes toinen oli fiksu tässä asiassa ja päätti pitää päänsä. Ero on pysyvä, ei enää ikinä. Mä en enää halua sitä samaa, sitä tunnetta kun yrittää kaikkensa ja ei riitä toiselle. Ja mä en halua sitä tunnetta myöskään mun lapselle. 

Mä oletin tän kaiken jälkeen, että edes oma lapsi kiinnostaisi. Ei kiinnostanut. Ja sit kun muut kysy lapsesta, toinen valehteli että mä en anna nähdä. Paskapuhetta, tottakai mä olisin antanut. Joka kerta toisella oli vaan parempaa tekemistä. Kohta O on jo 4kk ja meillä menee jo paremmin. Kumpikaan meistä ei enään ikävöi häntä. Me eletään arkemme kahdestaan ja rakastetaan toisiamme valtavasti. Onneksi minä saan kokea sen kaiken rakkauden mitä tuo pikkuinen antaa. Ja minä saan kaiken huomion O:lta, minkä yleensä vauva jakaisi isän ja äidin kanssa. O:lla on vaan äiti, ja tietenkin maailman ihanimmat kummit ja ihania sukulaisiakin löytyy <3 Mä kiitän kaikkia mun ystäviä, että autoitte mut pahimman yli. Näitte sen hädän mun kasvoilla. Kiitos <3 Vieläkin kun mä nään perheitä, varsinkin nuoria sellaisia. Mä tuun vähän kateelliseksi ja surulliseksi. Sitä samaa mä toivoin ja olisin halunnut. Missä mun perhe on. Mun perhe on ainoastaan Olivia <3 Minä ja Olivia ansaitaan toisemme, tämä rakkaus on ikuista <3 

Se tunne kun sä huomaat että jopa näin pieni lapsi tunnistaa sut. Hymyilee sulle eri tavalla kui muille ja viihtyy parhaiten sun sylissä. Se on uskomatonta <3 Olivia on mulle maailman rakkain, ja päivääkään en vaihtaisi pois hänen kanssaan. Mua käy toisaalta sääliksi tätä toista, hän jää ilman tätä upeaa ja ainutlaatuista kokemusta. Mut mä toivon, että tää kaikki on hänestä ollut sen arvoista. Nimittäin näitä menetettyjä hetkiä ei saa ikinä takasin. 

Postaus on kirjoitettu puhelimella, väsynein silmin ja sekavin tuntein. Eli aivan varmasti löytyy kirjotusvirheitä ja sekavia lauseita. 

Meidän elämää voi seurata myös instagramista: doriselisabeth 

Xoxo doris