Kohta on jo vuosi kulunut siitäkin..

Kohta on vuosi vierähtänyt. Vuosi siitä, kun mä tuon pikkuisen sain, vuosi siitä kun mun maailma mullistui kokonaan, elämä muuttui kertaheitolla. Tähän vuoteen on mahtunut monta monta unetonta yötä, monta itkua ja monta hymyä ja onnenhetkeä.

Ensikuussa Olivia täyttää 1 vuotta. Päätin viedä Olivian ihan valokuvausliikkeeseen 1vee kuvauksiin, saadaan sitten kivoja muistoja meidän pikkuisesta. Muutenkin olen tämän vuoden aikana ottanut varmaan yli kymmenen tuhatta kuvaa ja videota tytöstä, taino parin kuukauden sisään niitä puhelimeen aina joku 2000 kerkeää kertyä. On ihanaa kun on sitten niitä muistoja, kun mäkään en varmasti myöhemmin tästä ekasta vauvavuodesta mitään muista. Nyt jo kun rupean miettimään taaksepäin, ei mulla hirveesti muistikuvia mistään ole. Mä olen oikeasti ollut niin väsynyt. Jo raskausaikana otin tasaisin väliajoin kuvia ja videoita kasvavasta mahasta, ja Olivian pienistä potkuista mun mahassa. Vielä en niitä ole hirveesti edes uskaltanut katsoa, ettei vaan sit iske vauvakuume uudestaan, tai ikävä raskausmahaa. Oli se kyllä niin ihana pallo <3. Musta itsestäni ei ole kuin pari kuvaa, siitä ajasta kun olin lapsi. Harmittaa ettei niitä ole, mutta nyt voin yrittää edes että mun omalla lapsella niitä olisi. Minulla itselläni niitä ei löydy isäni takia. Tämä päätti viedä ne mukaansa, silloinkuin vanhempani erosivat. Mihin lie meidän kuvia tarvitsi. Ei hänkään ollut ikinä osannut olla isä, tai mikään muukaan. Hänkin oli vain enemmänkin iso haitta kuin hyöty meidän perheessä. Lapsuusmuistot isästäni, minulta taitaa löytyä yksi hyvä muisto, muut ovatkin sitten huonoja. Noh.. ei sitää sen enempää.

Haluan taata omalle lapselleni ihanan lapsuuden. Sellaisen lapsuuden mitä voidaan myöhemmin sitten yhdessä muistella lämmöllä myös valokuvista ja videolta. Haluan Olivian muistavan, että hän oli onnellinen, hänestä pidettiin hyvää huolta ja häntä rakastettiin. Ja niinhän minä teenkin, rakastan ja pidän huolta, eli teen tytön onnelliseksi.

Olivialle on haettu perhepäivä hoitopaikkaa, ja minun on tarkoitus palata työelämään kokonaan, heti kun hoitopaikka tytölle löytyy. Odotan innolla, mutta myös kauhulla tulevaa. Miten Olivia reagoi muutokseen? Miten minä pystyn elämään sen pahanolon kanssa, kun sitten en enään kerkeäkkään viettämään tytön kanssa niin paljon aikaa kuin ennen? Mulla tulee varmaan hirveä ikävä tyttöä. Tämä hoitoon vieminen taitaa olla mulle enemmänkin iso juttu,ei Olivialle. APUA.

Mulla oli itselläni kriteerinä hoitoon viemiseen se, että tyttö kävelee itse ja osaa jo vähän kertoa mitä tarvitsee, mikä on hätänä. Ja ennen kaikkea osaa hieman jo puolustaa itseään, nimittäin muut lapset osaavat olla julmia tahtoessaan. En halua että, Olivia jää muiden lasten jalkoihin. Tämän takia en edes mieti päiväkotia, vaan koen perhepäivähoidon olevan se meille sopiva juttu. Muutenkin pelottaa, miten muka noin vauva vielä edes pärjäisi hoidossa pitkän ajan missä on muitakin lapsia paljon. Olivia kuitenkin vaatii kotonakin sen 100% huomion kokoajan. Nykyään ei voi tehdä mitään ilman, että tyttö roikkuu jalassa ja hakee huomiota. Ja itse päiväkodissa olleena, koen paremmaksi pienemmän hoitopaikan.

Mutta yleisesti meille kuuluu hyvää. Paljon muutoksia, ja isoja päätöksiä edessä vaan..

xoxo Doris

Vuosi 2014

HUHU... Se on ainut sana millä mä voin kuvata mennyttä vuotta. Mä 2014 vuoden vaihteessa taisin toivoa, että seuraava vuosi ei olisi niin tapahtumarikas. Mä toivoin vuodesta rauhallista ja normaalia, miten muillakin on. Noh, ei voi muuta sanoa kun perseelleen meni.

Sain paljon asioita sinä vuonna, mutta myös menetin paljon. Silti vuosi 2014 on tähän asti elämäni paras vuosi, koska mä sain Olivian mun elämään. Sain myös paljon uusia ystäviä, mutta myös menetin niitä. Mä en saanutkaan sitä täydellistä perhettä mitä mä odotin, mutta tämäkin kelpaa mulle näin. Viime vuosi oli mun elämäni rankin, haastavin, pelottavin, ihanin ja opettavin vuosi mun elämässä. Mä en tule varmasti ikinä kasvamaan noin nopeasti, noin paljon, mitä viime vuonna. Mä kasvoin tosi paljon henkisesti, moni mun tuttu varmaan huomasi sen. Mun jaksaminen, ja se väsymys vietiin uusiin ulottuvuuksiin, ja mä opin mitä on oikeesti olla väsynyt. Ja opin myös miten vahva ihminen mä oon, en olis ikinä uskonut itsestäni. Joka kerta kun musta tuntui, että kohta mä en enään jaksa, niin silti mä vaan jaksoin. Oon helvetin ylpeä itsestäni ja siitä miten viime vuosi meni. Mä saavutin mun elämässä paljon asioita, ja tein asioita missä moni 18 vuotias olis vaan nostanut kädet ylös ja luovuttanut. Nyt mä voin nostaa ne kädet ylös ja sanoa itselleni KIITOS! Kiitos siitä että mä jaksoin, enkä luovuttanut. Koska nyt mä uskon, että se vaikein on jäänyt taakse ja nyt voin vaan nauttia <3

Mulle ei ole ikinä tapahtunut noin paljon uusia asioita samaan aikaan. Tunteet olivat sekaisin, ja aivan varmasti syystä. Erosta toipuminen, esikoisen kanssa uusien asioiden opettelu, se riemu kun näki toisen kasvavan ja se että sulla oli vaan se oma lapsi siinä. Oikeesti mä en edes muista millasta rallia tunteet kävi mun pään sisällä viime vuonna. Hormoonit, väsymys, ikävä, suru, se rakkaus mitä tunsit toista kohtaan, ne kaikki tunteet vaan jylläs mun pään sisällä. Mä en tiedä edes miten näin pieneen ihmiseen voi edes mahtua niin paljon eri tunnetiloja samaan aikaan. Kyllä tuo kaikki sitten loppujen lopuksi verottikin, ja verotti ihan huolella. Paino tippui, hiukset tippui, itsetunto laski sitä mukaa mitä vaatteet kävivät isoiksi ja luut tulivat esiin. Mä en oikeen edes tiedä, mitä mä söin loppuvuodesta, en vissiin mitään? Nyt onneksi painokin on alkanut nousemaan ja itsetunto sitä mukaa :) Mä lupaan en enään ikinä päästä itseäni siihen kuntoon, mitä mä olin loppuvuodesta, naisella pitää olla muotoja ;)  Mut mä jaksoin eteenpäin. Kuljin päivä kerrallaan, ja oikeastaan vuorokaus kerrallaan. Välillä olin niin väsynyt, että koko maailma näytti sumuiselta, ihankuin mulla olis ollut jotain silmässä, mutta ei ollut, se oli se väsymys. Monet sairaalareissut, itkut ja onnen itkut siitä kun päästiin sairaalasta kotiin. Se huoli omaa lasta kohtaan, kun toinen makas sairaalasängyssä kipeänä, se oli järjetön. Mutta myös se helpottuneisuus kun päästiin terveenä kotiin, se myös oli järjetön. Jokainen tunnetila kasvoi edellisestä vuodesta kaksinkertaiseksi, koska nyt mun piti pitää huolta toisesta ihmisestä,  nyt mä olen äiti. Ja ne hormoonit varmasti myös vaikutti tuohon tunnetilojen voimakkuuteen. Mä pyydän anteeksi ihmisiltä, jos oon joskus vaikuttanut vähän sekopäiseltä, ne oli vaan ne hormoonit. Ja nyt imetyksen loputtua, mä alan vihdoinkin löytää taas omani itseni, ja tämä rauha mun pään sisällä, tätä on oikeesti kaivattu. Olivia ei kauheesti nukkunut öisin, onneksi nyt siihenkin on tullut muutos ja nykyään yöt menee meillä jo ihan hyvin :)

Mutta nyt mä en jaksa vain valittaa viime vuodesta, koska tapahtuihan paljon hyvääkin. Ja ne hyvät ihanat asiat jäivät mun mieleen päälimmäiseksi. Mä en ole ikinä kokenut näin kovaa rakkautta ja kiintymystä ketään kohtaan, mitä mä tunnen nyt Oliviaa kohtaan. Se on maailman ihanin, kaunein ja oikeesti vaan maailman paras. Mä en tunne tässä maailmassa ketään niin ihanaa ihmistä, mitä Olivia on. Mikään ei ole niin hauskaa, kun olla Olivian kanssa. Kaikki tuntuu kivalta, jopa pelkkä tylsä arki on nykyään värikästä ja ihanaa, kun mulla on toi ilopilleri mun kanssa <3 Ne hymyt, naurut, pusut, halit ja myös ne kiukut, ne on mun palkinto <3 Just se palkinto miksi mä oon jaksanu tän kaiken, ja tulen jaksamaan. Mä haluan tehdä Olivian lapsuudesta ihanan. Mä haluan, että Olivia joskus isompana sanoo, että mä olen ollut hänelle hyvä äiti. Niinhän mä olenkin, oon tehnyt kaiken minkä pystyn Olivian eteen. Me ollaan Olivian kanssa koettu tämä vuosi kahdestaan, opittu yhdessä uusia asioita, ja kasvettu yhteen. Se side mikä meillä on, se ei katkea ikinä. Olivia on se joka saa mutkin avaamaan aamulla silmät ja laittamaan ne myös illalla ajoissa kiinni. Ne ensiaskeleet, ensi hymyt, naurut, kaikki me koettiin kahdestaan, ja mä olen niin ylpeä, että just mä sain olla kokemassa ne <3

Ja nyt mä voin huokasta, onneksi tuo vuosi on nyt ohi. Paljon muutoksia, suurinosa hyviä sellaisia :) Nyt me jatketaan Olivian kanssa tätä normaalia, tasaista ja ihanaa arkea, mitä mä odotin jo vuodelta 2014. Ehkä tämä vuosi olisi sen osalta parempi. Asiat voisi pysyä nyt näin, me ei kaivata enään suuria muutoksia meidän elämään. :) Mä kiitän ihmisiä, jotka tsemppas, auttoi ja muutenkin vaan oli meidän kanssa. Onneksi mä en kokenut tätä kaikkea suurta ja mullistavaa ihan yksin kuitenkaan. Kiitos <3

Ja juuri näistä syistä... Vuosi 2014 oli mun elämäni paras vuosi <3  

 

xoxo Doris

Tyyntä myrskyn jälkeen..

Moikka! Taas mä olen ollut laiska, ja enkä ole kirjottanut tänne mitään vähään aikaan. Aina mä lupaan ryhdistäytyä tässäkin asiassa, ja silti mitään muutosta ei tapahdu. Noh nyt voin hyvällä omatunnolla sanoa, että mulla on ollut paljon muuta tekemistä.

Paljon on asioita taas tapahtunut ja meidän elämäkin muuttunut siinä samalla paljon. Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla onnellinen, ja oikeesti tyytyväinen omaan elämäänsä. Nimittäin nyt pitkästä aikaan MÄ OLEN ONNELLINEN. Enkä anna kenenkään viedä tätä onnea multa pois. Tätä on itsekkin jotenkin tosi vaikea uskoa, mutta mä oikeesti olen tosi tyytyväinen siihen mihin suuntaan mun elämä on menossa, ja siihen mitä ihmisiä mulla on näiden kaikkien kommelluksien kautta tarttunut mukaan mun elämään. Välillä mua pelottaakin ihan tää fiilis ja tekis mieli piilottaa muilta näkyvistä tää mun oma onni ja hyvä fiilis. No ehkä mäkin olen tän ansainnut, ja Olivia ainakin on ansainnut onnellisen äidin :) Tätä asiaa mä en enempää ainakaan vielä tänne kirjottele, vain ne ihmiset jotka on joka päivä mukana mun elämässä tietää syyt tähän mun yyber iloiseen elämän asenteeseen ja onnellisuuteen. Mä avaan tätä asiaa teille muille myöhemmin.

Huomenna on Olivian 8kk neuvola. Mua jännittää tosi paljon nähdä, miten tyttö on kasvanut 2kk aikana. Viimeeksi oltiin 6kk neuvolassa, ja Olivia oli kasvanut ja kehittynyt upeasti ja juurin sitä tahtia mitä pitääkin. Nyt kun ei olla 2kk käyty, niin mua huolettaa onko painoa/pituutta tullut tarpeeksi. Olivia kyllä syö hyvin, välillä vaan tulee sellaisia kausia milloin ruoka maistuu huonommin ja ollaan kiukkuisempia. Sekin johtuu varmaankin vaan siitä, että Omppulle tullut aina samaan aikaan hampaita. Nyt meiltä löytyy kaksi alahammasta, kaksi ylähammasta ja se yksi kulmahammas joka ei tänäkään päivänä ole kasvanut siitä mihinkään. Mä oon päätynyt siihen loppu tulokseen et se ei ehkä ookkaan hammas, kun ei se siitä mihinkään kasva :D Olivian kehitys mua ei taas huoleta ollenkaan. Olivia kehittyy tosi kovaa vauhtia ja jopa nopeammin mitä suurinosa ikäisensä. Meillä kävellään jo tukea vasten, ja seistään jo hetki ilman tukea. Meillä kiipeillään myös ja ihan just Olivia ottaa ensiaskeleet ilman tukea. Mua ihan hirvittää toi miten nopeasti Olivia kehittyy, ja niitä haavereitakin sattuu. Olivia ei yhtään osaa varoa, ja mä koitan olla rajottamassa ettei nyt ihan joka paikassa kiipeiltäis. Tottakai haaverit ja muut kuuluu tähän aikakauteen, mutta ainakin mä voin yrittää minimoida ne :). Olivia osaa myös sanoa jo MAMMA ja välillä oon sen suusta kuullu myös PAPPA. Mammaa Olivia hokee koko ajan, ja varsinkin jos on joku hätänä tai ollaan jotain vailla. Pappaa Olivia sanoo yleensä silloin, kun on ollut isänsä kanssa. Eli sielläkin on vissiin kova yritys saada Omppu oppimaan se sana.

Olivia on tosi vilkas ja sosiaalinen persoona. Yleensä yhtä hymyä koko tyttö, ja näyttää kyllä myös mitä tuntee. Kiihtyy nollasta sataan ja myös sadasta nollaan nopeasti. Luonteeltaan Olivia on täydellinen kopio musta, ja ulkonäön tyttö on perinyt isältään. Olivia ei vierasta yhtään ihmisiä, ainakaan vielä.

Me tehdään joka päivä hirveesti kaikkea ja meillä käy paljon kylässä ihmisiä, sen takia ehkä tuo vierastuskin ei ole tullut niin pahana missään vaiheessa. Ulkoillaan joka päivä ainakin sen verran, että käydään kaupassa. Yleensä käydään myös puistoilemassa, sateisina päivinä leikitään enemmän sisällä, maalataan, taiteillaan ja muuta sellaista. Nukkuminen meillä on vieläkin tosi vaikeaa ja on öitä milloin Olivia herää 15min välein kitisemään, pyörimään ja hyörimään. Jonain öinä Omppu herää vähemmän, mutta yleensä on vain noita vaikeita öitä. Ehkä sekin helpottaa ajan kanssa, ainakin mä toivon niin. Meinasin neuvolassa sanoa tuosta nukkumisesta, ehkä sieltä saa neuvoja siihen. Kaikki kotikonstit olen yrittänyt, mutta unikouluun musta ei ainakaan vielä ole. Olivia on tosi levoton nukkuja, ja mä itse herään koko ajan myös siihen kun toinen potkii, pyörii, huokailee, kääntyilee ja vääntyilee. Silti mä jaksan joka aamu herätä ihan hyvin, enkä tunne enää sellaista ylivoimaista väsymystä, niinkuin alkuaikoina. Mun adhd auttaa varmaan hirveästi siihen asiaan, että mä oikeesti vaan silti jaksan touhuta, enkä jää kotiin makaamaan, vaikka mua väsyttäiskin.

Imetystä mä oon vähentänyt, mutta sitä mä en vielä aijo lopettaa. Meinasin imettää ainakin siihen 1 ikävuoteen asti, eikä sen silloinkaan vielä tarvitse loppua jos siltä tuntuu, että haluan jatkaa. Imetys on mun mielestä vaan niin paljon parempi, kuin korvikkeen antaminen. Se on halvempaa, helpompaa ja parempi lapselle. Sen vähentyminen harmittaa mua tosi paljon, mutta Olivian hampaiden tulon, levottomien öiden, ja kiinteiden syömisen takia oli parempi myös aloittaa korvikkeiden antaminen. Yöt on helpottunut huomattavasti, ja myös päivät. Imetys on alusta lähtien sujunut mulla hyvin. Isoja ongelmia ei ole ollut, enkä mä kauheesti ole neuvojakaan tarvinnut. Nyt kun niitä hampaitakin on tullut, on välillä puremisen kanssa ollut ongelmia.. Sekin helpottaa aina ajoittain. Imetyksestä mulla on tulossa erillinen postaus, joten ei siitä sen enempää.

 Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa

 Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas

 Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan

 Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa...

xoxo Doris

TÄÄLLÄ TAAS! :)

Hellurei ja hellät tunteet. Pitkästä aikaa päätin tulla tänne kirjoittelemaan meidän kuulumisia. Paljon on taas tapahtunut asioita, ja mun viime postauksesta on vierähtänytkin jo jokunen hetki. Mä olen tänne monta kertaa kirjoitellut pitkät pätkät, mutta päättänyt sit kuitenkin jättää julkaisematta. Nyt on munkin aika ryhdistäytyä ja kirjottaa julkaisu kelpoinen teksti. Saas nähdä mitä tästä tulee... Niin paljon asioita ja en haluais tästä postauksesta mitään sekamelskaa, mistä ei saa mitään selkoa. Muutenkin kiva kirjoittaa tänne joskus iloistakin asiaa. Tuntuu et oon vaan valittanut viimeiset puoli vuotta, vaikka tapahtuuhan mun elämässä myös iloisiakin asioita. Ehkä nyt aikaisemmin on vaan ollut päällimmäisenä ne ei niin kivat asiat. Ihan itselleni terapiana oon halunnut ne tänne kirjoittaa, ja joskus myös julkaissutkin kaikkien luettavaksi

Meille kuuluu hyvää. Mulla on vielä pari kuukautta äitiyslomaa jäljellä. Nyt on suuressa pohdinassa, jatkanko koulua, menenkö töihin, vai jäänkö vielä hetkeksi kotiin Olivian kanssa. Onhan O vielä aika pieni päiväkotiin, mutta normaalistikkin äidit on kotona vain sen äitiysloman, ja sen jälkeen palaa takaisin työelämään. Osa kyllä jää vielä kotiin hoitovapaalle, ja mullakin olis nyt hyvä mahis siihen. Loppujen lopuksi nää asiat mitä voisin alkaa tekemään, voi odottaa sen vuoden, tai parikin. Koko ajan lähestyykin se h-hetki, milloin tää suuri päätös olis tehtävä. Se olis pitänyt tehdä jo, mutta tahalleen oon viivyttänyt sitä. Mä en nimittäin oikeasti tiedä mitä mä teen :D Olivia kehittyy ja kasvaa tosi nopeaa vauhtia. Ei voi muutakuin ihailla tuota pientä ihmisen alkua, ja sitä miten ihmeellistä tää kaikki on. Aina on mulle sanottu sitä, että tää vauva-aika menee tosi nopeasti. Mä en vaan tajunnut et se menis näin nopeasti. Nyt jo Olivia on 7kk vanha ja osaa vaikka ja mitä :) Mulle on myös sanottu sitä, että ensimmäinen vauva vuosi on vaikein, ja niinhän se on ollutkin vaikea. Toivotaan et myös tämä asia pitäis paikkaansa, ja vuoden päästä olis elämä paljon helpompaa ja huolettomampaa. Ei sillä, nykyään meillä on vain välillä niitä tosi rankkoja päiviä, tai itseasiassa rankkoja viikkoja. Ja huolethan varmasti vain kasvaa, sitä mukaa mitä tyttö kasvaa. Alussa niitä rankkoja päiviä/viikkoja oli enemmän, nykyään vain joskus. Ehkä tähänkin tottuu ja sen takia se ei enään tunnukkaan niin rankalta. Myös kaikkeen vaikuttaa se asenne minkä ottaa ja miten tätä koko tilannetta katsoo. Sen mä olen oppinut, että ei pidä turhia stressata. Kaikki menee kyllä omalla painollansa. Ja mun pitää luottaa itseeni, ja siihen et juurin minä olen maailman paras äiti lapselleni ja riittävä. Mä olen se mitä mun lapsi tällä hetkellä kaikkein eniten tarvitsee. Äitinä olo on maailman ihaninta, ja päivääkään en vaihtais pois, vaikka välillä on rankkaakin ollut. Joka ilta, kun mä katson tuota mun pikkuista tytärtä ja katson sitä miten se kasvaa ja kehittyy. Se on se asia mikä auttaa mua jaksamaan myös ne rankat päivät. Ne fiilikset, kun sä näät sun oman lapsen kehityksen. Sen kun toinen oppii uusia asioita just esim. konttaamaan, nouseemaan tukea vasten, sanoo ekaa kertaa äiti, se on uskomatonta. Se kun sun oma lapsi kurottaa käsillään sua kohti ja haluaa syliin, just SUN syliin. Se kun se lapsi päättää kontata istumaan syliin, halaa ja pussaa. Vaikka ne pusut on märkiä ja sun naama on sen jälkeen litimärkä kuolasta, ne on niitä hetkiä mitä mä jään vielä kaipaamaan. Niinä hetkinä mä olen maailman onnellisin, et Olivia on just mun tytär. Ja et just mulla on oikeus kokea tää kaikki. Ja yksinhuoltajana mä koen nää asiat vielä kaksinkertasena. Mä saan ne kaikki pusut ja halit, hymyt ja kaiken muun ihanan. Mä saan nukahtaa tuon pienen pirpanan viereen, ja saan aamulla ensimmäisenä leveän hymyn ja iloisen naurun purskahduksen. On ihanaa olla äiti, varsinkin just tuon tytön äiti <3 

 

Huomenna me ollaan itseasiassa menossa vauva-treffeille, moikkaamaan muita maalisvauvoja ja niiden mammoja. On ihanaa nähdä ihmisiä, keiden kanssa on jakanut melkeinpä kaiken elämästään yli(?) vuoden ajan. Kertaakaan en ole näitä ihmisiä vielä nähnyt, ja huomenna olisi sen aika. Nämä naiset on ollut netin välityksellä tosi tiiviisti mukana mun raskaudessa, synnytyksessä, ja kaikissa muissa mun elämän asioissa. Me jaetaan toistemme kanssa ilot, surut ja myös kaikki turhanpäiväiset asiat mitä kenellekkään muulle ei voisi jakaa. Nämä naiset ovat se, mitä ilman mulla ei menis tänä päivänä näin hyvin <3 Jännä miten tuntuukin siltä et olis tuntenut nää ihmiset aina ja et ne olis mukana mun elämässä joka päivä, muutenkin kuin vain netin välityksellä. Ehkä se on vaan se, kun meillä kaikilla on suht saman ikäiset lapset, eli ollaan melkein samassa elämäntilanteessa kaikki. Mä en arkaile kertoa näille naisille mitään ja voin olla ihan just se mikä mä oon. KIITOS IHANAT <3


Mä oon jatkanut myös mun rakasta harrastusta, ratsastusta. Yritän keretä ratsastamaan ainakin kerran viikkoon, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tallillakin vietän aikaa, aina kun kerkeän ja jaksan. Mä ratsastan mun äidin tallilla, joka sijaitse Porvoossa. Tästäkin asiasta ajattelin tehdä ihan erillisen postauksen.

Mietin jos tekisin erillisen postauksen siitä, mitä Olivia 7kk osaa ja mitä me puuhaillaan päivisin. Vai olisko teillä lukijoilla toiveita mistä mä seuraavaksi kirjoittaisin? Huomaa kyllä, etten oo vähään aikaan koulussa ollut, tai muutenkaan kirjoitellut mitään. Nimittäin on muuten pilkut, pisteet, ja koko kielioppi ihan hakusessa. Toivottavasti se ei häiritse lukemista. Mitä mieltä olette muuten blogin uudesta ulkoasusta? :)

xoxo Doris

Valehtelulla on lyhyet jäljet

Aarggh miten voikaan olla ihminen tyhmä. Onneks nyt kaikki asiat selvisi ja voin jatkaa tästä hyvillä mielin. Miten voi ollakkaan, että yksi ihminen saa manipuloitua ja kusetettua niin monta ihmistä samaan aikaan. 

Selvisipä, että tämä meidän isi ihminen olis sit taas kusettanu mua päin naamaa ja ei vaan mua, myös tätä toista naista. Ja ei ollu kerrasta kyse vaan monta kuukautta pääs näin tapahtumaan. Luojan kiitos oli taas niitä ystäviä, jotka piti mun pään kasassa. Ja onneksi tämä toinen nainen oli kans fiksu. Saatiin selvitettyä eka yhdessä asiat ja sit myös Olivian isän kanssa. Ehkä vielä joku päivä tämä herra kusipää ymmärtää mitä menetti. Sinne meni tapaamisoikeudet lapseen, valehtelun takia. Ja sinne meni se yhteen palaminen. Sillä nyt voin sanoa EI ENÄÄ IKINÄ. Mä en oo ikinä kokenu niin hyvää fiilistä, kun eilen. Menin tän toisen naisen luo (Anna) ja siellä me sit yhdessä juteltiin asiat puhki. Anna pyys tän herra kusipään hakemaan tavaroitaan ja BOOM! Siin me oltiin, vaatimassa selitystä. Oli muuten hiljaista herraa. Ei irronnut herralta edes anteeksipyyntöä vaan toinen hymyili koko sen ajan. Eikä selitystä asiaan löytynyt. Tän kaiken jälkeen me mentiin sit Annan kanssa käymään Seolla yhdillä, ihan vaan sen kunniaks et päästiin tollasesta paskasta eroon. Pahinta tässä on se, että mua ja Annaa on kusetettu monta kuukautta. Ja tämä kusipää on laittanut muutkin valehtelemaan meille, myös Olivian kummit, isovanhemmat, kaikki. Miten voikaan valita näin huonoja ihmisiä oman lapsensa elämään, noh onneksi Olivia on vielä niin pieni. Asiat kerkiää korjaantua vielä, ja Olivian ei tarvitse enää nähdä näitä ihmisiä. Luojan kiitos. 

Ja jotain hyvääkin tästä jäi, mä sain uuden ystävän <3 Meillä on Annan kanssa paljon yhteistä, ja joo nyt ei oo enää mies yhteinen :DD Ja mä uskon, että me tullaan Annan kanssa tästä edespäin viettämään aikaa yhdessä. Varsinkin nyt kun tiedän, että Annakin on ollut Olivian elämässä mukana.

Ja ihan kaikille tiedoksi, ne jotka tuntee tämän herra kusipään mistä mä tässä puhun. Äläkää uskoko MITÄÄN mitä hän sanoo. En olis ikinä voinu kuvitella tälläistä. Mut onneksi asiat selvisi, ja se ihminen ei ollutkaan se keneksi sitä luulin. Hän on täys sekopää ja mä toivon että hän sai hakemaansa apua. Musta tuntuu että mä olenkin elänyt narsistin kanssa nämä kolme vuotta, tai no ainakin sellasia piirteitä löytyy kovasti. Mua on mustamaalattu pitkin Porvoota ja haukuttu sekopääksi. Tällä kertaa en ollut minä se paha ihminen vaan juuri tämä toinen. Tää 3 vuotta tän ihmisen kanssa on ollut täyttä helvettiä, mutta nyt se on ohi. Mun ei onneks tarvii olla enään missään tekemisissä tän ihmisen kanssa, ei vaikka meillä on lapsi. Mä en luota tähän ihmiseen ennenkuin se on saanut ammattiapua, joten en voi lastanikaan antaa nähdä. Ties mitä siellä tapahtuu mitä mulle ei kerrota. Ja joo niinhän oli tapahtunut. 

Nyt menee varmaan pieni hetki, ennenkuin opin luottamaan keneenkään. Koska jotenkin mä luotin tähän yhteen ihmiseen niin syvästi, ja oikeesti uskoin sen mitä se puhu. En olis ikinä voinu kuvitella, että siitä paljastuu tälläisiä asioita. Miten voikaan olla ihminen noin läpimätä?? Huhu. Tässä taas nähtiin miten toimii ns. vapaakasvatus. Ja joo mä aijon kasvattaa tyttäreni päinvastoin, ja pitää kaukana noin kieroista ihmisistä. 

Niin ja sinä yksi ihminen, jos luet tätä. Toivottavasti opit jotain, ja jäitä housuihin ;)

Xoxo doris

Olivian neuvolakuulumisia :)

Olivian 4kk neuvola meni hyvin :) Meidän oma neuvolatäti oli lomalla, joten meillä oli tällä kertaa eri kuin yleensä. Sen jälkeen mentiin neuvola lääkärille ja hänenkin mielestä kaikki oli ok :) Tyttö kasvaa hyvin keskikäyrällä ja ei löytynyt mitään mistä valittaa. Eli kiinteitä ruokia aletaan miettimään vasta kun 6kk ikä alkaa häämöttämään. On kuullemma suloinen ja tosi vahva tyttö, itku pääs ainoastaan kun neuvolatäti nosti puntarille. Sekin vaan varmaan sen takia kun mamma katos näköpiiristä. Mä oon kuullu niin paljon kauhutarinoita noista käyristä ja neuvola tädeistä, et oon ihan yllättynyt miten meillä on kaikki mennyt aina niin hyvin. Raskausaikana mä vähän jo valmistauduin siihen, että siellä ei varmasti olla tyytyväisiä sitten mihinkään. Mutta me taas ollaan saatu vaan positiivista palautetta Olivian kasvusta ja kehityksestä :) Sekin varmaan riippuu ihan mikä neuvolatäti sattuu omalle kohdalle, eli meillä on käynyt hyvä tuuri :)

Mitat:

Paino 6960g

Pituus 64.3cm

Mä pääsin tänään myös ihan yksin kauppaan ja sain siivota rauhassa :) Olivia oli kumminsa kanssa sen aikaa. Tuli muuten tarpeeseen ja nyt on myös ihanan siisti koti <3 Mua rupee muutenkin ahdistamaan jos kotona on edes vähän sotkuista, niin nyt pääsin sit siivoomaan oikein kunnolla kaapit ja kaikki. Onneksi Olivialla on noin ihana kummi, älyää milloin mä tarvitsen vähän vapaa-aikaa :)

Me mennään Olivian kanssa nyt nukkumaan. Olivia kuitenkin herää taas aamu 5 leikkimään, niinkuin tänäkin aamuna :) 

Xoxo doris

Rauhallinen maanantai

Mun on jo vähän aikaa pitäny tänne tulla kirjottelemaan, mutta mä en vaan tiedä mistä. Ei siinä mulla olis asioita miljoonia tai no ainakin satoja, mutta mistä mä sit aloittaisin. En halua kuitenkaan tunkea kaikkea samaan postaukseen, siitä ei tulis mitään muuta kun vaan kauhea sekamelska. Ensinnäkin mä haluan kiittää ihmisiä, jotka tuli juttelemaan mulle sen mun edellisen postauksen takia. Te olette ihania, kiitos <3 

Meillä on huomenna Olivian 4kk neuvolalääkäri. Vähän jännittää, kuinkahan paljon tyttö on taas kasvanut. Jotkut Olivian ikäset on stopannu nyt taas kasvunsa kokonaan, se ei olis kiva ;/ Mä huolestun aina niin pienestä, ja sit mua saakin olla rauhoittelemassa. Tuo tyttö on vaan mulle niin mahdottoman tärkeä <3 

Mulla on ollu ajatukset tosi sekavat nyt lähiviikkoina. Ehkä tää on nyt sitä, kun todellisuus iskee. Se, että me ollaan kahdestaan ja jatketaan niin lopullisesti. Mä oon itsekkin sitä mieltä, että niin on parempi. Mun on parempi olla näin, ja sitä mukaa myös Olivian. Tottakai sitä kaipaa jonkun, kenen kanssa tätä arkea elää. Mutta ehkä se onkin joku muu, joku ketä en oo vielä tavannut(?). Mulla on elämä vielä edessä, ei se lopu siihen kun lapsi saadaan. Mä olen 18 vuotias ja hei on mun lapsella isäkin. En mä ole koko päiväisesti kiinni siinä, taino sanotaanko koko viikkoisesti. On mulla vapaa päiviä ainakin joskus, ja ainakin nykyään. Luojan kiitos. Aluksi mulla oli tosi vaikeeta edes antaa Oliviaa mihinkään, mutta pikku hiljaa mä ehkä alan jo vähän oppimaan. Mä voin nauttia elämästä myös silloin, kun mun lapsi ei ole mun kanssa. Ihanaa välillä vaikka vaan kävellä, ilman lasta. Käydä vaikka kaupassa, kun saa ottaa kokonaisia askelia. Saa katsella ympärilleen rauhassa, eikä tarvitse huolehtia muista. Miettiä, että milloinkohan se tyttö taas saa raivarit, millonkohan se herää ja miten saan raahattua kaiken yksin vauvan ja vaunujen kanssa kotiin. Olivia ei nykyään viihdy vaunuissa. Hetken viihtyy ja sit se alkaa se huuto. Ei auta muukun ottaa tyttö syliin ja jatkaa työntämällä vaunuja ja kantamalla vauvaa. Se onkin kiva sit kun oot jossain pienessä kaupassa, missä on ahtaat käytävät. Sen takia mä en nykyään käy usein kaupassa. Mielummin ostan kerran kuussa kaikki ostokset ja pärjään niillä. Onneksi mä tykkään nuudelista. Vaippoja me toki haetaan joka viikko. Silti kun mä vien Olivian hoitoon. Mä saan heti paskamutsi fiiliksen. Ei normaalit äidit vie lastaan näin pienenä hoitoon. Miksi mä en jaksa olla kotona ensimmäistä vuotta? Silti mun lapsella on oikeus olla muidenkin sukulaistensa kanssa, kun vaan mun. En tiedä, kumpikin vaihtoehto on itsekäs. En voi viedä Oliviaa sukulaistensa luo hoitoon, enkä pitää vain itselläni. Ja muutenkin ei Olivia ole vaan mun. Mua oikeesti välillä käy sääliksi muita, niitä ihmisiä joiden kuuluisi olla paljon Olivian elämässä, mutta ei ole. Ne ihmiset jää niin paljosta paitsi. Tätä aikaa ja näitä hetkiä ei saa ikinä takasin.

Niin ja tuohon isä juttuun vielä. Jotenkin mä olin aina toivonut, että mä teen lapset yhdelle miehelle ainoastaan. Ja me kasvatetaan ne yhdessä, ja ollaan ikuisesti toistemme kanssa. Että ainut vaihtoehto olis ydinperhe. No blaa blaa, ei ollu mun tuuria nyt tämä taas. Mä oon miettinyt asioita, ja sitä että sitkun mä joskus löydän sen elämäni miehen. Teen sen kanssa lapsia. Niin Olivia on aina perjaatteessa ulkopuolinen. Mä tiedän itse, mä olen asunut uusioperheessä. Sitten mä eksyn taas ajattelemaan, että onko edes liian aikaista miettiä tätä. En mä ole uusia lapsia vähään aikaan tekemässä. Ja aina Olivialla on biologinen isänsä. Ja kivempi se on, että elämässä on paljon ihmisiä jotka välittää. Ehkä nää mun ajatuksetkin selviää vain ajan kanssa. Eli lukekaa vielä täältä näitä kun voitte, joskus mä tuun häpeissäni poistamaan tän :D

Jos mä huomenna muistan, niin tuun tänne kertomaan Olivian neuvola kuulumiset. Me ollaa tääkin pvä vaan nukuttu, ja mä meen nyt kans jatkamaan unia. Olivia aivan varmasti herää aamuyöstä taas pirteenä leikkimään :D 

Xoxo doris