Kohta on vuosi vierähtänyt. Vuosi siitä, kun mä tuon pikkuisen sain, vuosi siitä kun mun maailma mullistui kokonaan, elämä muuttui kertaheitolla. Tähän vuoteen on mahtunut monta monta unetonta yötä, monta itkua ja monta hymyä ja onnenhetkeä.
Ensikuussa Olivia täyttää 1 vuotta. Päätin viedä Olivian ihan valokuvausliikkeeseen 1vee kuvauksiin, saadaan sitten kivoja muistoja meidän pikkuisesta. Muutenkin olen tämän vuoden aikana ottanut varmaan yli kymmenen tuhatta kuvaa ja videota tytöstä, taino parin kuukauden sisään niitä puhelimeen aina joku 2000 kerkeää kertyä. On ihanaa kun on sitten niitä muistoja, kun mäkään en varmasti myöhemmin tästä ekasta vauvavuodesta mitään muista. Nyt jo kun rupean miettimään taaksepäin, ei mulla hirveesti muistikuvia mistään ole. Mä olen oikeasti ollut niin väsynyt. Jo raskausaikana otin tasaisin väliajoin kuvia ja videoita kasvavasta mahasta, ja Olivian pienistä potkuista mun mahassa. Vielä en niitä ole hirveesti edes uskaltanut katsoa, ettei vaan sit iske vauvakuume uudestaan, tai ikävä raskausmahaa. Oli se kyllä niin ihana pallo <3. Musta itsestäni ei ole kuin pari kuvaa, siitä ajasta kun olin lapsi. Harmittaa ettei niitä ole, mutta nyt voin yrittää edes että mun omalla lapsella niitä olisi. Minulla itselläni niitä ei löydy isäni takia. Tämä päätti viedä ne mukaansa, silloinkuin vanhempani erosivat. Mihin lie meidän kuvia tarvitsi. Ei hänkään ollut ikinä osannut olla isä, tai mikään muukaan. Hänkin oli vain enemmänkin iso haitta kuin hyöty meidän perheessä. Lapsuusmuistot isästäni, minulta taitaa löytyä yksi hyvä muisto, muut ovatkin sitten huonoja. Noh.. ei sitää sen enempää.
Haluan taata omalle lapselleni ihanan lapsuuden. Sellaisen lapsuuden mitä voidaan myöhemmin sitten yhdessä muistella lämmöllä myös valokuvista ja videolta. Haluan Olivian muistavan, että hän oli onnellinen, hänestä pidettiin hyvää huolta ja häntä rakastettiin. Ja niinhän minä teenkin, rakastan ja pidän huolta, eli teen tytön onnelliseksi.
Olivialle on haettu perhepäivä hoitopaikkaa, ja minun on tarkoitus palata työelämään kokonaan, heti kun hoitopaikka tytölle löytyy. Odotan innolla, mutta myös kauhulla tulevaa. Miten Olivia reagoi muutokseen? Miten minä pystyn elämään sen pahanolon kanssa, kun sitten en enään kerkeäkkään viettämään tytön kanssa niin paljon aikaa kuin ennen? Mulla tulee varmaan hirveä ikävä tyttöä. Tämä hoitoon vieminen taitaa olla mulle enemmänkin iso juttu,ei Olivialle. APUA.
Mulla oli itselläni kriteerinä hoitoon viemiseen se, että tyttö kävelee itse ja osaa jo vähän kertoa mitä tarvitsee, mikä on hätänä. Ja ennen kaikkea osaa hieman jo puolustaa itseään, nimittäin muut lapset osaavat olla julmia tahtoessaan. En halua että, Olivia jää muiden lasten jalkoihin. Tämän takia en edes mieti päiväkotia, vaan koen perhepäivähoidon olevan se meille sopiva juttu. Muutenkin pelottaa, miten muka noin vauva vielä edes pärjäisi hoidossa pitkän ajan missä on muitakin lapsia paljon. Olivia kuitenkin vaatii kotonakin sen 100% huomion kokoajan. Nykyään ei voi tehdä mitään ilman, että tyttö roikkuu jalassa ja hakee huomiota. Ja itse päiväkodissa olleena, koen paremmaksi pienemmän hoitopaikan.
Mutta yleisesti meille kuuluu hyvää. Paljon muutoksia, ja isoja päätöksiä edessä vaan..
xoxo Doris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti