Rauhallinen maanantai

Mun on jo vähän aikaa pitäny tänne tulla kirjottelemaan, mutta mä en vaan tiedä mistä. Ei siinä mulla olis asioita miljoonia tai no ainakin satoja, mutta mistä mä sit aloittaisin. En halua kuitenkaan tunkea kaikkea samaan postaukseen, siitä ei tulis mitään muuta kun vaan kauhea sekamelska. Ensinnäkin mä haluan kiittää ihmisiä, jotka tuli juttelemaan mulle sen mun edellisen postauksen takia. Te olette ihania, kiitos <3 

Meillä on huomenna Olivian 4kk neuvolalääkäri. Vähän jännittää, kuinkahan paljon tyttö on taas kasvanut. Jotkut Olivian ikäset on stopannu nyt taas kasvunsa kokonaan, se ei olis kiva ;/ Mä huolestun aina niin pienestä, ja sit mua saakin olla rauhoittelemassa. Tuo tyttö on vaan mulle niin mahdottoman tärkeä <3 

Mulla on ollu ajatukset tosi sekavat nyt lähiviikkoina. Ehkä tää on nyt sitä, kun todellisuus iskee. Se, että me ollaan kahdestaan ja jatketaan niin lopullisesti. Mä oon itsekkin sitä mieltä, että niin on parempi. Mun on parempi olla näin, ja sitä mukaa myös Olivian. Tottakai sitä kaipaa jonkun, kenen kanssa tätä arkea elää. Mutta ehkä se onkin joku muu, joku ketä en oo vielä tavannut(?). Mulla on elämä vielä edessä, ei se lopu siihen kun lapsi saadaan. Mä olen 18 vuotias ja hei on mun lapsella isäkin. En mä ole koko päiväisesti kiinni siinä, taino sanotaanko koko viikkoisesti. On mulla vapaa päiviä ainakin joskus, ja ainakin nykyään. Luojan kiitos. Aluksi mulla oli tosi vaikeeta edes antaa Oliviaa mihinkään, mutta pikku hiljaa mä ehkä alan jo vähän oppimaan. Mä voin nauttia elämästä myös silloin, kun mun lapsi ei ole mun kanssa. Ihanaa välillä vaikka vaan kävellä, ilman lasta. Käydä vaikka kaupassa, kun saa ottaa kokonaisia askelia. Saa katsella ympärilleen rauhassa, eikä tarvitse huolehtia muista. Miettiä, että milloinkohan se tyttö taas saa raivarit, millonkohan se herää ja miten saan raahattua kaiken yksin vauvan ja vaunujen kanssa kotiin. Olivia ei nykyään viihdy vaunuissa. Hetken viihtyy ja sit se alkaa se huuto. Ei auta muukun ottaa tyttö syliin ja jatkaa työntämällä vaunuja ja kantamalla vauvaa. Se onkin kiva sit kun oot jossain pienessä kaupassa, missä on ahtaat käytävät. Sen takia mä en nykyään käy usein kaupassa. Mielummin ostan kerran kuussa kaikki ostokset ja pärjään niillä. Onneksi mä tykkään nuudelista. Vaippoja me toki haetaan joka viikko. Silti kun mä vien Olivian hoitoon. Mä saan heti paskamutsi fiiliksen. Ei normaalit äidit vie lastaan näin pienenä hoitoon. Miksi mä en jaksa olla kotona ensimmäistä vuotta? Silti mun lapsella on oikeus olla muidenkin sukulaistensa kanssa, kun vaan mun. En tiedä, kumpikin vaihtoehto on itsekäs. En voi viedä Oliviaa sukulaistensa luo hoitoon, enkä pitää vain itselläni. Ja muutenkin ei Olivia ole vaan mun. Mua oikeesti välillä käy sääliksi muita, niitä ihmisiä joiden kuuluisi olla paljon Olivian elämässä, mutta ei ole. Ne ihmiset jää niin paljosta paitsi. Tätä aikaa ja näitä hetkiä ei saa ikinä takasin.

Niin ja tuohon isä juttuun vielä. Jotenkin mä olin aina toivonut, että mä teen lapset yhdelle miehelle ainoastaan. Ja me kasvatetaan ne yhdessä, ja ollaan ikuisesti toistemme kanssa. Että ainut vaihtoehto olis ydinperhe. No blaa blaa, ei ollu mun tuuria nyt tämä taas. Mä oon miettinyt asioita, ja sitä että sitkun mä joskus löydän sen elämäni miehen. Teen sen kanssa lapsia. Niin Olivia on aina perjaatteessa ulkopuolinen. Mä tiedän itse, mä olen asunut uusioperheessä. Sitten mä eksyn taas ajattelemaan, että onko edes liian aikaista miettiä tätä. En mä ole uusia lapsia vähään aikaan tekemässä. Ja aina Olivialla on biologinen isänsä. Ja kivempi se on, että elämässä on paljon ihmisiä jotka välittää. Ehkä nää mun ajatuksetkin selviää vain ajan kanssa. Eli lukekaa vielä täältä näitä kun voitte, joskus mä tuun häpeissäni poistamaan tän :D

Jos mä huomenna muistan, niin tuun tänne kertomaan Olivian neuvola kuulumiset. Me ollaa tääkin pvä vaan nukuttu, ja mä meen nyt kans jatkamaan unia. Olivia aivan varmasti herää aamuyöstä taas pirteenä leikkimään :D 

Xoxo doris