Olivian neuvolakuulumisia :)

Olivian 4kk neuvola meni hyvin :) Meidän oma neuvolatäti oli lomalla, joten meillä oli tällä kertaa eri kuin yleensä. Sen jälkeen mentiin neuvola lääkärille ja hänenkin mielestä kaikki oli ok :) Tyttö kasvaa hyvin keskikäyrällä ja ei löytynyt mitään mistä valittaa. Eli kiinteitä ruokia aletaan miettimään vasta kun 6kk ikä alkaa häämöttämään. On kuullemma suloinen ja tosi vahva tyttö, itku pääs ainoastaan kun neuvolatäti nosti puntarille. Sekin vaan varmaan sen takia kun mamma katos näköpiiristä. Mä oon kuullu niin paljon kauhutarinoita noista käyristä ja neuvola tädeistä, et oon ihan yllättynyt miten meillä on kaikki mennyt aina niin hyvin. Raskausaikana mä vähän jo valmistauduin siihen, että siellä ei varmasti olla tyytyväisiä sitten mihinkään. Mutta me taas ollaan saatu vaan positiivista palautetta Olivian kasvusta ja kehityksestä :) Sekin varmaan riippuu ihan mikä neuvolatäti sattuu omalle kohdalle, eli meillä on käynyt hyvä tuuri :)

Mitat:

Paino 6960g

Pituus 64.3cm

Mä pääsin tänään myös ihan yksin kauppaan ja sain siivota rauhassa :) Olivia oli kumminsa kanssa sen aikaa. Tuli muuten tarpeeseen ja nyt on myös ihanan siisti koti <3 Mua rupee muutenkin ahdistamaan jos kotona on edes vähän sotkuista, niin nyt pääsin sit siivoomaan oikein kunnolla kaapit ja kaikki. Onneksi Olivialla on noin ihana kummi, älyää milloin mä tarvitsen vähän vapaa-aikaa :)

Me mennään Olivian kanssa nyt nukkumaan. Olivia kuitenkin herää taas aamu 5 leikkimään, niinkuin tänäkin aamuna :) 

Xoxo doris

Rauhallinen maanantai

Mun on jo vähän aikaa pitäny tänne tulla kirjottelemaan, mutta mä en vaan tiedä mistä. Ei siinä mulla olis asioita miljoonia tai no ainakin satoja, mutta mistä mä sit aloittaisin. En halua kuitenkaan tunkea kaikkea samaan postaukseen, siitä ei tulis mitään muuta kun vaan kauhea sekamelska. Ensinnäkin mä haluan kiittää ihmisiä, jotka tuli juttelemaan mulle sen mun edellisen postauksen takia. Te olette ihania, kiitos <3 

Meillä on huomenna Olivian 4kk neuvolalääkäri. Vähän jännittää, kuinkahan paljon tyttö on taas kasvanut. Jotkut Olivian ikäset on stopannu nyt taas kasvunsa kokonaan, se ei olis kiva ;/ Mä huolestun aina niin pienestä, ja sit mua saakin olla rauhoittelemassa. Tuo tyttö on vaan mulle niin mahdottoman tärkeä <3 

Mulla on ollu ajatukset tosi sekavat nyt lähiviikkoina. Ehkä tää on nyt sitä, kun todellisuus iskee. Se, että me ollaan kahdestaan ja jatketaan niin lopullisesti. Mä oon itsekkin sitä mieltä, että niin on parempi. Mun on parempi olla näin, ja sitä mukaa myös Olivian. Tottakai sitä kaipaa jonkun, kenen kanssa tätä arkea elää. Mutta ehkä se onkin joku muu, joku ketä en oo vielä tavannut(?). Mulla on elämä vielä edessä, ei se lopu siihen kun lapsi saadaan. Mä olen 18 vuotias ja hei on mun lapsella isäkin. En mä ole koko päiväisesti kiinni siinä, taino sanotaanko koko viikkoisesti. On mulla vapaa päiviä ainakin joskus, ja ainakin nykyään. Luojan kiitos. Aluksi mulla oli tosi vaikeeta edes antaa Oliviaa mihinkään, mutta pikku hiljaa mä ehkä alan jo vähän oppimaan. Mä voin nauttia elämästä myös silloin, kun mun lapsi ei ole mun kanssa. Ihanaa välillä vaikka vaan kävellä, ilman lasta. Käydä vaikka kaupassa, kun saa ottaa kokonaisia askelia. Saa katsella ympärilleen rauhassa, eikä tarvitse huolehtia muista. Miettiä, että milloinkohan se tyttö taas saa raivarit, millonkohan se herää ja miten saan raahattua kaiken yksin vauvan ja vaunujen kanssa kotiin. Olivia ei nykyään viihdy vaunuissa. Hetken viihtyy ja sit se alkaa se huuto. Ei auta muukun ottaa tyttö syliin ja jatkaa työntämällä vaunuja ja kantamalla vauvaa. Se onkin kiva sit kun oot jossain pienessä kaupassa, missä on ahtaat käytävät. Sen takia mä en nykyään käy usein kaupassa. Mielummin ostan kerran kuussa kaikki ostokset ja pärjään niillä. Onneksi mä tykkään nuudelista. Vaippoja me toki haetaan joka viikko. Silti kun mä vien Olivian hoitoon. Mä saan heti paskamutsi fiiliksen. Ei normaalit äidit vie lastaan näin pienenä hoitoon. Miksi mä en jaksa olla kotona ensimmäistä vuotta? Silti mun lapsella on oikeus olla muidenkin sukulaistensa kanssa, kun vaan mun. En tiedä, kumpikin vaihtoehto on itsekäs. En voi viedä Oliviaa sukulaistensa luo hoitoon, enkä pitää vain itselläni. Ja muutenkin ei Olivia ole vaan mun. Mua oikeesti välillä käy sääliksi muita, niitä ihmisiä joiden kuuluisi olla paljon Olivian elämässä, mutta ei ole. Ne ihmiset jää niin paljosta paitsi. Tätä aikaa ja näitä hetkiä ei saa ikinä takasin.

Niin ja tuohon isä juttuun vielä. Jotenkin mä olin aina toivonut, että mä teen lapset yhdelle miehelle ainoastaan. Ja me kasvatetaan ne yhdessä, ja ollaan ikuisesti toistemme kanssa. Että ainut vaihtoehto olis ydinperhe. No blaa blaa, ei ollu mun tuuria nyt tämä taas. Mä oon miettinyt asioita, ja sitä että sitkun mä joskus löydän sen elämäni miehen. Teen sen kanssa lapsia. Niin Olivia on aina perjaatteessa ulkopuolinen. Mä tiedän itse, mä olen asunut uusioperheessä. Sitten mä eksyn taas ajattelemaan, että onko edes liian aikaista miettiä tätä. En mä ole uusia lapsia vähään aikaan tekemässä. Ja aina Olivialla on biologinen isänsä. Ja kivempi se on, että elämässä on paljon ihmisiä jotka välittää. Ehkä nää mun ajatuksetkin selviää vain ajan kanssa. Eli lukekaa vielä täältä näitä kun voitte, joskus mä tuun häpeissäni poistamaan tän :D

Jos mä huomenna muistan, niin tuun tänne kertomaan Olivian neuvola kuulumiset. Me ollaa tääkin pvä vaan nukuttu, ja mä meen nyt kans jatkamaan unia. Olivia aivan varmasti herää aamuyöstä taas pirteenä leikkimään :D 

Xoxo doris

Ei oo mitään muuta kun tää, ei oo mitään muuta kun me<3

Näin yksin valvotun yön jälkeen, mä mietin että miten oon tähän joutunut? Oikeastaan mä tiesin näin käyvän. Raskausaikana kun ajattelin tulevaa mä ajattelin mua ja vauvaa, en miestä siihen. Aina välillä mun piti muistutella itseäni, että onhan mulla mies, lapseni isä. Jotenkin mä varmaan alitajuisesti tiesin, että siitä ihmisestä ei ole tähän. Koko raskausajan mä olin oikeastaan yksin. Ja mä olin tosi yksinäinen, onneksi mulla oli netin kautta ystäviä jotka oli samassa elämäntilanteessa. Ja siinä vaiheessa mä vasta tajusin kuinka yksin olin, kun mun paras ystävä se kenelle kerroin kaikki asiat oli ainoastaan mun oma mummo. Tää mun mies huiteli päivät ja yöt muualla, mun seura ei kelvannut. Baarissa oli vissiin niin mukavaa. Mä jotenkin salaa toivoin, että tää kaikki paska muuttuu sitten kun lapsi syntyy. Ei, ei muuttunut. Mikään ei muuttunut. Raskausaikana oikeastaan vaan paheni. Muut naiset alko olee viehättävämpiä kun mä, olin turvonnut pallo. Valehtelu, pettämiset, mun itsetunnon alentaminen ja kaikki muu alko. Mä siedin koska tiesin, että muuten tuun jäämään yksin. Lapsi synty, sama jatku. Olin yksin kotona huutavan lapsen kanssa. Toinen meni omia menojaan ja piti hauskaa. Naisia vissiin riitti, tai näin mä ajattelin, koska toinen oli vielä niin idiootti että jätti facebookin auki. Ei sais lukea toisten viestejä, mut se houkutus oli niin suuri, varsinkin kun mulla ei ollut muuta. Mä olin kaiket päivät yksin Olivian kanssa kotona, pakko oli keksiä jotain viihdettä. No mä luin, ja se pettymys oli joka kerta yhtä suuri. Mä olin niin pettynyt siihen ihmiseen, sen ihmisen piti olla se joka on aina tässä. Mut se ihminen ei oikeesti ees halunnut meitä, mua ja vauvaa. Se halus mielummin muita. Mä hoidin yksin yötä päivää vauvaa ja toinen rellesti. Silti mä elätin toiveita täydellisestä perheestä. Mä toivoin et vielä joku päivä, se toinen tulee töistä kotiin, ja on tajunnut kaiken. Että me kelvataan sille. Ei kelvattu ei, joka päivä jäin yksin kotiin itkien. Itkien väsymystä, yksinäisyyttä ja sitä että me ei oikeesti kelvattu sille ihmiselle joka oli meille maailman tärkein. Muut meni meidän edelle. Mä en tajua miten toinen pystyy vaan tulla ja mennä. Ja jos oikeesti rakastaa miten pystyy tehdä noin? Katsoa toisen itkuisiin silmiin ja tietää mistä tämä kaikki johtuu, ja silti jatkaa samaa. Ei edes tuo pieni tyttö saanut mitään parannusta aikaiseksi. 

Onneksi, mun ystävä tuli käymään kylässä. Ja näki tän kaiken, se sano mulle et mun ei tarvii kestää tämmöstä. Että mä pärjään paremmin ilman tätä kaikkea. Luojan kiitos mun ystävä tako järkeä mun päähän, koska muuten mä olisin vieläkin samassa suhteessa. En mä olis päässy siitä omin avuin irti. Ja onneksi mulla oli myös muita ystäviä, jotka tuki ja auttoi vaikeina aikoina. Silloin kun Olivia oli kipeä, ja mä en tajunnut mitä se itkee. Kannoin itkevää lasta yötä päivää sylissä, ja itkin itsekkin. Mä olin niin väsynyt, en tienny enää mitä teen. En muistanut enää edes omaa nimeäni. Silloin onneksi mulla oli niitä ystäviä jotka jäi avuksi. 

Välillä mä mietin miten toinen pystyy jättämään perheensä. Monesti eron jälkeen oon pyytänyt apua, soittanut itkien ja toinen ei auta. Mun olis pitäny tietää vkoa aikasemmin, että nyt en vaan jaksa. Mulla oli onneks turvana aina nro mihin soitan, jos en enää vaan jaksa. Monesti nro oli valmiina jo puhelimen näytöllä, mutta ikinä en soittanut. Se sai mut aina jaksamaan, se tieto että viime hädässä mä saan apua. 

Välillä mä vieläkin mietin, että miten jotkut ihmiset vaan pystyy. Kohtelemaan rakastaan noin. Ja vielä valehtelemaan päin naamaan. Mä olisin vielä kaiken tän jälkeen antanut anteeksi, jos toinen olisi vaan pyytänyt. Onneksi edes toinen oli fiksu tässä asiassa ja päätti pitää päänsä. Ero on pysyvä, ei enää ikinä. Mä en enää halua sitä samaa, sitä tunnetta kun yrittää kaikkensa ja ei riitä toiselle. Ja mä en halua sitä tunnetta myöskään mun lapselle. 

Mä oletin tän kaiken jälkeen, että edes oma lapsi kiinnostaisi. Ei kiinnostanut. Ja sit kun muut kysy lapsesta, toinen valehteli että mä en anna nähdä. Paskapuhetta, tottakai mä olisin antanut. Joka kerta toisella oli vaan parempaa tekemistä. Kohta O on jo 4kk ja meillä menee jo paremmin. Kumpikaan meistä ei enään ikävöi häntä. Me eletään arkemme kahdestaan ja rakastetaan toisiamme valtavasti. Onneksi minä saan kokea sen kaiken rakkauden mitä tuo pikkuinen antaa. Ja minä saan kaiken huomion O:lta, minkä yleensä vauva jakaisi isän ja äidin kanssa. O:lla on vaan äiti, ja tietenkin maailman ihanimmat kummit ja ihania sukulaisiakin löytyy <3 Mä kiitän kaikkia mun ystäviä, että autoitte mut pahimman yli. Näitte sen hädän mun kasvoilla. Kiitos <3 Vieläkin kun mä nään perheitä, varsinkin nuoria sellaisia. Mä tuun vähän kateelliseksi ja surulliseksi. Sitä samaa mä toivoin ja olisin halunnut. Missä mun perhe on. Mun perhe on ainoastaan Olivia <3 Minä ja Olivia ansaitaan toisemme, tämä rakkaus on ikuista <3 

Se tunne kun sä huomaat että jopa näin pieni lapsi tunnistaa sut. Hymyilee sulle eri tavalla kui muille ja viihtyy parhaiten sun sylissä. Se on uskomatonta <3 Olivia on mulle maailman rakkain, ja päivääkään en vaihtaisi pois hänen kanssaan. Mua käy toisaalta sääliksi tätä toista, hän jää ilman tätä upeaa ja ainutlaatuista kokemusta. Mut mä toivon, että tää kaikki on hänestä ollut sen arvoista. Nimittäin näitä menetettyjä hetkiä ei saa ikinä takasin. 

Postaus on kirjoitettu puhelimella, väsynein silmin ja sekavin tuntein. Eli aivan varmasti löytyy kirjotusvirheitä ja sekavia lauseita. 

Meidän elämää voi seurata myös instagramista: doriselisabeth 

Xoxo doris

Mitä meille kuuluu?

Meille kuuluu hyvää, tosi hyvää. En oo vähään aikaan tänne mitään kirjoitellut, mut nyt mä päätin että tuun kertomaan meidän kuulumisia. Hmm mistäs mä edes aloittaisin, tän parin kk aikana on sattunut ja tapahtunut kaikkea :) 

Mä alotan vaikka siitä, että meidän tyttäremme nimeksi tuli Olivia Elisabeth Margita. Päätettiin Olivian nimi jo raskausaikana ja se sitten tuntui oikeelta nimeltä tytölle. Me kutsutaan vielä Oliviaa myös ompuksi. Se oli Olivian lempinimi jota käytettiin ennen ristiäisiä, ettei vaan se oikea nimi paljastuisi. Ristiäiset pidettiin 29.5. Olivialle siunaantui yhteensä 5 kummia <3 Onni on kun on noin monta välittävää ihmistä Olivian (ja myös minun) elämässä. 

O:lla on ehtinyt olla nyt 2kk ja 3kk neuvola. Tyttö kasvaa hyvin, ja täysimetyksellä mennään. Mä oon tosi onnellinen siitä, että mä pystyin tähän. Mulla oli tavoitteena edes yrittää imettää sen ekat 3kk, ja nyt musta tuntuu että en halua lopettaa ikinä! Neuvolassa sanottiin että Olivia kasvaa niin hyvin, että tavoitteena on nyt täysimettää 6kk asti ja sitten vasta aloittaa kiinteiden syöminen. Olivian neuvola kortissa lukee näin: Tyytyväinen, hymyilevä tyttö. Kasvaa hyvin rintamaidolla. Kehitys hyvä. 6385g 62cm. Mamman iso tyttö <3 

Me ollaan saatu nyt oma päivärytmi ja melkein joka päivä menee samalla tavalla.  Aamu 5 aikaan herätään ja 20 aikaan nukkumaan. Päiväunia O nukkuu 8, 12, 15, 18 aikaan. Päiväunien kesto riippuu ihan siitä mitä ollaan tehty hereillä olessa. Ulkona nukutaan pidempään ja sisällä saatetaan nukkua vain 15min pätkiä. Ulkona käydään joka päivä, tai siis no ainakin pyritään siihen. Ei mennä ulos jos sataa kaatamalla vettä, silloin tehdään jotain muuta. Oon yrittänyt että ei jämähdettäisi ihan kokonaan kotiin, vaan joka päivä tehtäisiin jotain. 

Olivia osaa jo kääntyä mahalta selälleen, ja kova yritys on kääntyä selältä mahalleen. Välillä O vahingossa onnistuukin siinä, mutta sit pääsee itku kun haluaa takas selälleen. Meillä myös ollaan kiinnostuttu leluista ja osataan jo tarttua niihin. Pystyasennossa pitäis koko ajan saada olla, tai istualteen. Enään ei "vauva asento" kelpaa. Saatiin neukkatädiltä lupa että voidaan jo sylissä O:ta istuttaa ja seisottaa. Mutta tuetusti, eli pitää itse pitää koko ajan kiinni. Kylpyjä O rakastaa ja nyt kun ollaan otettu käyttöön kylpytuki niin kylpeminenkin on helpompaa kun omat kädet ei väsy. O on oppinut ja nauramaan ja kiljahtelemaan. Välillä toinen roikkuu mun hiuksissa ja nauraa räkättää. Mammalta saadut pusutkin on O:n mielestä välillä tosi hauskoja :D 

Mä olen vieläkin sitä mieltä, että tänne en O:sta kuvia laita. Mua voi kyllä instagrammissa seurata, sinne lisäilen kuvia meistä ja meidän elämästä melkein päivittäin. Mut löytää sieltä nimellä doriselisabeth. Mun käyttäjä on tosiaan siellä salainen, eli mun pitää hyväksyä sut seuraajaksi että voit mun kuvia siellä nähdä. Näin vältän sen, että sellaiset ihmiset ei mun kuvia nää kenen en niitä halua näkevän. 

Tämäkin postaus on kirjoitettu puhelimella, koska en jaksanut koneelle enään tähän aikaan raahautua. Eli oikeinkirjoitus on mitä on. Ja muutenkaan mun pää ei ihan täysillä tähän aikaan illasta enään toimi. Mä yritän nyt taas alkaa tännekkin meidän kuulumisia kirjoittelemaan. Päivät vaan menee niin nopeesti. Tuntuu siltä että just on saanu silmät avattua niin taas on aika mennä takaisin nukkumaan. 

 

Xoxo doris

Neuvola kuulumisia

Meillä oli viime viikolla Ompun 1kk neuvola. Omppu kasvaa hyvin ja nyt ainakin tiedän että voin huoletta jatkaa imettämistä. Omppun mitat on 4760g (3560g) painoa 56cm (47cm) pituutta, suluissa on syntymämitat. Hän on iso tyttö jo! Neuvolalääkäri kehu kovasti tyttöä, sanoi että on onnellisen ja tyytyväisen näköinen tyttö. Häneltä loksahti myös suu auki, kun näki miten hyvin omppu kannattelee päätänsä. Kehui myös sitä miten hyvin hän on kasvanut. Omppu kannattelee jo päätänsä hyvin ja on ruvennut viihtymään leikkimatolla. Huomaa että omppu tarvitsee jo erinlaisia virikkeitä eikä viihdy enään vaan sylissä. Koliikki keinu ja ihan perus sitteri on ollut myös tosi kovassa käytössä. Päivittäin käydään vainuilemassa ja koitetaan tehdä joka päivä jotain. Omppu nukkuu välillä tosi hyvin ja välillä on niitäkin öitä milloin herätään tunnin välein kitisemään ja syömään. Meillä on ruvettu myös vähän jokeltelemaan, hymyileemään ja kiljahtelemaan. Yleensä aamuisin tyttö on yhtä hymyä <3 Sunnuntaina ompulle tuli 6vkoa täyteen, aika menee niin nopeasti. Justhan mä vasta olin raskaana?! Mulla olis tänään itselläni ollut neuvolassa jälkitarkastus, mutta hupsista vaan enhän mä sinne muistanu mennä. Mulla on nyt lähtenyt melkeen kaikki raskauskilot pois, enää 2 kg tiputettavaa (jos sekin ei ole jo tippunut). Meinasin jälkitarkastuksen jälkeen alkaa kuntoilemaan, jos jaksan ja löydän siihen aikaa :D Ainahan mä voin käydä vaunulenkeillä ja jumpata vauvan kanssa kotona. Mun kroppa on nyt melkein samassa kunnossa kun ennen raskautta, niin en ota paineita nyt siitä :)

Myös sellainen muutos meidän elämään on tullut, että eletään nykyään vain kahdestaan. Hyvin me pärjätään näinkin, ehkä jopa paremmin kuin ennen :)

xoxo Doris

Synnytyskertomusta

Mulla on vähän jäänyt tänne tän synnytystarinan kirjottaminen, mut nyt mä päätin ryhdistäytyä ja tulla kirjottamaan sen tänne. Saatan vaikuttaa vähän sekavalta, nimittäin meillä on ollut pikkuisella jo toista vuorokautta pahoja masuvaivoja ja siitä johtuen meidän vanhempien uni on jäänyt tosi vähälle.

Mulla oli laskettu siis 6.3 ja luulin jo etten ikinä synnytä. 7.3 mulla rupes olee jos tosi tuskanen olo ja en sit nukkunukkaan ennen kun lapsi oli pihalla. 8.3 Menin äippäpolille käyrille, mut lähetettin vielä kotiin ja annettin ohjeeksi että pitää mennä juoksemaan rappusia. Sit mun olo rupes oikeesti olee tuskanen klo 2 aikaan yöllä, ja lähettiin synnärille. Kärvistelin siin käyrillä hetken ja sain piikin kankkuun. Sit pääsinki jo ammeesee, sen jälkeen mun supparit muuttu taas tosi epäsäännölliseks ja sain nukuttuu sen takii hetken, kun en kumminkaan ollu pariin vuorokauteen nukkunu kunnolla. Noin klo 14 siirryytiin sit sinne itse synnytyssaliin ja sain ilokaasua helpottamaan mun kipuja, se autto tosi hyvin. Sit supistukset rupes käymään kivuliaammiks, mul ei ollu lapsivedet viel menny joten päätettiin, että nyt laitetaan epiduraali ja sit puhkastaan kalvot ja laitetaan vauvan päähän joku antura et voidaan seuraa vauvan jaksamista ja olotilaa paremmin. Sit rupes jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskemaan supistusten aikana ja kätilö päätti et mulle laitetaan sellanen tippa joka vauhdittais synnytystä ja tekis supistuksista voimakkaampia. Sit mua rupes sattumaanki ja paljon. Kätilö tarkisti tilanteen ja sano et nyt ruvetaan ponnistamaan et pää näkyy jo, siin meniki sit sen 10 min ja vauva oli pihalla. En saanu repeämiä vaan pari nirhaumaa mihin sit laitettin pari itsestään sulavaa tikkiä. Hetki oltiin vielä salissa ja sit siirryttiin osastolle nukkumaan. Synnytys oli mun mielestä helppo ja itseasiassa se oli ihan kivaa, eli voisin synnyttää vielä uudestaan :) Pikkuinen tuli siis maailmaan 9.3 klo 21.41. Apgar pisteet oli 9 ja 10. 

Kotiin päästiin 11.3 aamulla ja nyt ollaan jo kuukauden ikäisen pienen lapsen maailman onnellisimpia vanhempia <3 Kuvat on otettu sairaalasta, tuoreempia kuvia voin laittaa seuraavaan postaukseen kun sellasen kerkiin kirjoittaa, nimittäin mun kaiken aikani ja huomioni vie tuo ihana pikkuinen prinsessa <3

Postaus on kirjoitettu taas puhelimella, koska se koneelle meneminen on mulle vaan niin ylitsepääsemätöntä. 

Xoxo Doris 

Pikkuinen on täällä <3

Meille syntyi pieni tyttö raskausviikoilla 40+3 9.3.2014 Sunnuntai illalla klo 21.41 <3 Tyttö oli 47 cm pitkä ja painoi 3560kg. 

Nyt ollaan oltu jo yli viikko kotona ja hyvin on mennyt. Vaavilla ollut masukipuja, toivotaan että saadaan ne nyt hallintaan noilla tipoilla mitä neuvolatäti neuvoi meitä antamaan ( d-vitamiini, maitohappobakteeri, cuplaton). Öisin meillä herätään välillä tunnin välein välillä kahden, ja nyt masukipujen takia on jääny unet tosi vähäiseksi vauvalla sekä isällä ja äidillä. Ollaan käyty jo vaunuilemassa ja käyttiin me yhdessä koko perhe kaupassakin :) Eilen illalla vaavilta lähti napanuora irti niin päästään tänään ihan kunnolla hänet kylvettämään :) Päätin muuten, että en tänne vauvasta kuvia laittaisi, kun täältä ne näkee ihan kuka vaan ja ollaan yhdessä lapsenisän kanssa siihen tulokseen tultu että mielummin ei ollenkaan tänne vaavista kuvia. Instagrammista meidät löytää nimellä : doriselisabeth ja sinne lisäilenkin paljon kuvia vauvasta ja kaikesta muustakin :) 

Nyt kirjotan puhelimella kun koneelle meneminen pienen vauvankanssa ei ole niin helppoa mitä moni luulee :) Eli nyt en tänne rupea synnytystarinaa kirjoittamaan, mutta ehkä joku päivä? Nyt tästä mun postauksesta tuli aika lyhyt ja tyhmä, ja muutenkin oon pahoillani, että tänne en oo pitkään aikaan kirjoitellut. Loppuraskaus meni niin nopeasti ja oli niin paljon asioita hoidettavana, että ihan unohdin tulla tänne kirjoittelemaan kuulumisia :) Jospa nyt saataisiin tämä blogi eloon taas, onko teillä ideoita mistä tänne kirjoittelisin? 

Mutta nyt mä menen taas vauvan hoitoon ja viettämään perheen kanssa ihanaa laatuaikaa <3

Xoxo doris